Lukuaika: pieni ikuisuus, mutta kannattaa!

Mua kutsutaan rohkeaksi. En aina ymmärrä, miksi. Tai mitä se on, kun ei oo rohkea? Jossain meemissä sanottiin, että rohkeus ei oo sitä ettei pelota vaan sitä, että tekee peloista huolimatta.

Tällä hetkellä mä elän sitä suunnitelmaa, joka alkoi muotoutua kun olin elämäni top 3 ankeimmassa kohdassa. Saavuin tätä kirjoittaessa viikko sitten Balille ja kun porukka kysyy, minkä aikaa viivyn, olen tällä kertaa vastannut varovaisesti, että taidan viipyä niin pitkään kuin haluan! Olen lapseton 41-vuotias sinkkunainen ja juuri ryhtynyt elämäni toista kertaa päätoimiseksi yrittäjäksi vielä noin 40 000€ velkoja maksettavanani. Olen juuri aloittamassa holistisen valmentajan työtä, ja seuraavan kuukauden aikana tavoitteeni on tulla ensimmäisten 3-5 asiakkaan löytämäksi.

Aika muutokselle

3 vuotta taaksepäin, 2022 olin urheilemalla ja syömällä kontrolloidusti pudottanut 30kg painoa 12 kuukaudessa päästäkseni itsellisenä naisena hedelmöityshoitoihin, opiskellut sosiaalityön perus- ja aineopintojen minimimäärän sosiaalityöntekijän sijaiskelpoiseksi 6kk:ssa ja sain palkkaa sen verran että pärjäsin vuosien grindaamisen jälkeen yhdellä täyden työajan palkalla työvarmalla sosiaalialalla määräaikaisena sosiaalityöntekijänä saaden maksettua velkojani - ilman omistusasuntoa, autoa tai muuta kiinteää omaisuutta. Ulkoisesti kaikki oli lähempänä ”asiat on hyvin”-tilannetta kuin aikoihin, mutta sisäisesti olin tyytymättömin ikinä. Uudessa työtehtävässä aloittaessani aloin kokea välittömästi huijarisyndroomaa ja loppuvuodesta olin burnoutin myötä työkyvytön, enkä palautunut enää työkykyiseksi tuosta tilasta.

Lapsuuden rohkeus

Rohkeus edellä en ole koko elämääni mennyt, mutta on kai se toiminut sisäsyntyisenä moottorina elämäni haasteista selviytymisessä. Lapsena en kiipeillyt puihin, koska en osannut, ja itkin aina ja kaikesta. Olin ”niin herkkä”. Sitten erään kerran ollessani ehkä 10-vuotias, kun naapurin ilkeä poika oli mukana pelaamassa keinupalloa kaverin pihalla ja putosin keinusta niin, että se osui minua poskipäähän ja verta tuli aivan helvetisti enkä alkanutkaan itkeä, olin aivan helvetin ylpeä itsestäni! En halunnut, että hän nauraa minulle. En ole ollut mitenkään erityisen tapaturma-altis tai hakeutunut riskialttiisiin tilanteisiin, vaan ennemmin riskienhallintaan painottunut mukana menijä. En överivarovainen, mutta sellaista maskuliinista riskienottorohkeutta en ole omannut. Pelkäsin fyysistä kipua. Pelkäsin kauhunsekaisesti koiria. Se oli ulkoa opittua tai siirtynyttä pelkoa. 

Rohkeus deittailussa

Olin nuorena aikuisena todella vihainen naisen alku. Sekaisin kuin seinäkello. Emotionaalisesti kypsymätön ja kipeästi terapian tarpeessa. Haistattelin miesten iskuyrityksille baarissa aivan surutta. Samalla kaipasin hyväksyntää ja rakastetuksi tulemista. Olen deittaillut - voi sanoa, että osa-aikatyökseni - vuosikausia, marinoituen deittiäppien toksisissa liemissä aivan liian kauan. Joka paluu on ollut rohkeutta to the core. Uskallusta laittaa itsensä jälleen alttiiksi ala-arvoisen käytöksen seurauksille. Nyt olen ollut 7kk deittisober curious. Juuri äsken laskin, vaikkei mitään suurta tarkoitusta tähän ole ollut eikä ole tavoitteita sen suhteen. On ollut ihanaa ja olen keskittynyt itseeni. Energiaa ei ole vuotanut turhiin toiveisiin toisten, rikkinäisten ihmisten toiminnan vuoksi, vaan olen saanut kaiken kanavoitua minulle nyt hyödyllisiin asioihin: tulevaisuuteni rakentamiseen. 

Back to rohkeus 2023

Tunsin burnoutin ”alkaessa” syvää merkityksettömyyden tunnetta sinkkunaisena joka lähestyy 40 vuoden ikää työskennellessäni vakituisen riittävän palkan vuoksi lapsiperheiden sosiaalipalveluissa. Työ oli vastuullista ensiarviointityötä vaillinaisilla resursseilla. Elämäni tuntui täysin turhalta ja minuuteni vain kuluvan pois; vaikka ”vau, teet todella tärkeää työtä”. Lapsettomana, sinkkuna, vailla vaikutuista työpaikkaa, vuodesta toiseen työyhteisöissä paikkaamassa jotakuta toista roolissa, joka ei tuntunut soveltuvan persoonalleni tai minä siihen, en sijoittanut kuten olisi jo tähän ikään mennessä pitänyt vaan makselin vuosien saatossa kertyneitä velkojani. Elin löytääkseni jonkun jakamaan ankeaa elämääni. Olin vaihtanut alaa jo kerran ennen sosiaalialalta burnoutiin päätymistä, mutta se päätyi koronapandemian myötä pahempaan velkaantumisen tilanteeseen ja +15kg. Paluu sosiaalialalle palkkatyöhön pyydettäessä ja burnout olivat pienempi paha kuin henkilökohtainen konkurssi ja joutuminen asumaan Lauttasaaren sillan alle. Mikä siis on ollut pitkäaikaisin elämän missioni? Maksaa laskuja saatana! Itkin työterveydessä joka kerta vaihtuneelle, tällä kertaa mieslääkärille eksistentiaalista kriisiäni, ja sain lopulta painostavan ehdotuksen kokeilla mielialalääkettä jotta työkykyni palautuisi koska sen on listalta ainoa mitä ei ole vielä kokeiltu. Viisissä kymmenissä ollut työterveyspsykologi voivotteli miten raskasta työni on ja vaikea tilanne. Hän piti tuolissaan niskatukena kissan muotoista tyynyä. Voitte itse arvata, otinko lääkkeet kokeiluun.

”Kukaan ei hedelmöitä sua väkisin!”

Olin hakeutunut itsellisenä naisena lapsettomuushoitojonoon ollessani vielä hätäisesti 37-vuotias - varmuuden vuoksi. Rohkeaa? Hell yeah. Mutta biologisten vaistojen perään huutamaa biologista lasta vaille jäämisen mahdollisuuden pelko oli suurempi kuin luottamus että oikea mies vielä löytyy. Paine sille oli jo aika valtava, ja tunsin sen joka solussani heti uuden matchin kohdalla. Pitkäaikainen terapeuttini sanoi asiaa pohtiessani aikanaan taikasanat, joiden avulla uskalsin hakeutua ensimmäiseen lääkärikäyntiin: ”Kukaan ei laita sinuun sukusoluja väkisin ja voit aina peruuttaa, jos se ei tunnu omalta.” Avaan tätäkin aihekokonaisuutta lisää toisessa blogissa joskus myöhemmin.

Poste restante-muija

Vaihtoehdot olivat siis jäädä entiseen ja valita tie joka veisi takuulla entistä pahempaan henkiseen ja fyysiseen vointiin tai lähteä kohti tuntematonta. Oikeastaan vaihtoehtoja oli siis yksi. Ensimmäiselle Balin-matkalle lähdin ”resetoimaan elämääni”. Työttömänä ja kodittomana. Niin siinä tosiaan kävi. Määräaikainen työsuhteeni päättyi enkä yleisön yllättäen hakenut jatkokautta enkä kokeillut niitä mielialalääkkeitä. Myin suurimman osan kalusteistani ja loput pakattiin lapsuudenkotini varastoon ja veljeni autotalliin. Jossain kohtaa tulevien kuukausien aikana muutin jopa osoitteeni ”poste restanteksi” ja sitähän olinkin, nainen vailla vakituista asuntoa. Entisenä viranomaisena tiedän että merkintä herättää epäilyksiä elämänhallinnasta, mutta päätin olla ottamatta asiasta häpeää kannettavakseni. En tuolloin ajatellut olevani rohkea sen jälkeen kun tein epävarmuuksista huolimatta ratkaisun lähteä. Loppu oli logistiikkaa - asioiden järjestelyä. Jännitti kyllä ja mietin mitä jos sitä ja mitä jos tätä. Matkavakuutus oli vastaus aika moneen ja rauhoitti herkästi ylivirittyviä hermojani. Kyllä sitä tarvittiinkin myöhemmin!

”HUSilta haloo! Sulle ois peruutusaika ensi maanantaille.”

1 vuoden ja 4kk jonotuksen jälkeen, täytettyäni jo 39, ensiarvioaikaa lapsettomuushoitoja tarjoavalta HUSin poliklinikalta soitettiin Balille lähtöäni edeltävänä päivänä ja olisi ollut tarjolla peruutusaikana seuraavalle viikolle. Vastasin, että nyt on vähän muuta, mutta voiko sen siirtää jokusen kuukauden päähän ja se onnistui. Tämä tuntui aikaruletin pelaamiselta, sillä olin täyttämässä seuraavana vuonna 40, joka on takaraja hoitojen aloittamiselle. Minulla oli silti vahva tunne, että haluan elää ensin. Täysillä. Itselleni.

”Siis mitä hittoa te kaikki niillä läppäreillänne teette?”

Tuolla resetointireissulla olin alkuun useita viikkoja hiljaa, totaalisen uupunut enkä pitänyt lainkaan siitä Balista, jonka näin. Myöhemmin olen oppinut että tämä kokemus on todella todellinen el classico. Kun löysin mieluisan lokaation täältä Uluwatusta, aloin viihtyä ja jaksaa ottaa kontaktia, tavata ihmisiä arkisissa tilanteissa ja kuulin heidän tarinoitaan - ja let me tell ya ne olivat toinen toistaan mielenkiintoisempia - aloin pohtimaan omaa elämäntarinaani. Mitä mä olin oikeastaan elämässä kokenut ja tehnyt? Mistä olin selvinnyt? Onko elämäni todella niin ankeaa kuin olen kokenut? Onko kaikki muka mennyt päin persettä?

Niin monet tekivät töitä läppärillä ja asuivat Balilla, enkä voinut olla raapimatta päätäni puhki, mitä he kaikki tekevät ja miten he tulevat toimeen: valmentajia mitä kummallisimpiin asioihin, selvisi jostain - ja suuri osa kolmenkympin juuri ylittäneitä. Harmittelin, ettei sosiaalialan 15 vuoden kokemustani lastensuojelusta ja sosiaali- ja kriisipäivystystyöstä voi oikein jalostaa kansainvälisesti päteväksi muuksi työksi. Saati niin, että siihen yhdistyisi oma hyvinvointiin koko elämäni pyrkinyt kamppailuni. Jos mulla olisi henkilöbrändi, mihin se muka rakentuisi? Olen tavallinen. Kerroin tarinaani kerran uudelle kämppikselleni, joka oli tullut Balille 7kk aiemmin kaverinsa kanssa mukanaan hyvät kuvausvälineet ja tahto tehdä itselleen työ instagramilla. Hän totesi kuulostavan siltä, että tiedän jo, mitä haluan tehdä. Sain näistä kohtaamisista luottamusta, että oikeasti muutos on mahdollista.

Henkilöbrändi tavallisuudesta?

Voisiko kokemuksiani ja osaamistani hyödyntää sittenkin, olenko sittenkään niin kovin tavallinen? Olen parikymppisenä saamani diagnoosin myötä joutunut alkaa ottaa itse selvää kilpirauhasen vajaatoimintaan vaikuttavista tekijöistä, kun koin ettei lääkärillä ole kovin paljon tietoa ja osaamista, päätynyt myöhemmin onneksi osaavaan hoitoon ja saanut terveyteni takaisin, ja sittemmin saanut hoitoon uniapnean (not very instasexy) ja raudanpuutteen. Omaa myöhempien aikojen painonpudotusurakkaani varten olin hankkinut online-valmentajan ja ainoat kriteerit olivat mies, sopivan hintainen ja osaa rasvanpolton. Näitä sain. Kokonaisuudesta lopputulos oli kiitettävä mutta seuraus burnout. Tuon vuoden aikana olisin kaivannut tukea monenlaisiin ylipainoon liittyviin asioihin, joista fitness-miehellä ei ollut kokemusta. 

Ymmärsin, että tässä mun läpikäymässä kokonaisuudessa voi olla tarve ja potentiaalia. Ehkä sittenkin mun ymmärrys sosiaalialalla nähdyistä yksilön pahoinvointiin liittyvistä teemoista, kuten itse- ja toisten kunnioituksen puute kasvuympäristöissä, matala oman arvon tunne ja työkeskeisyyden korostaminen grindaamisella menestymisen ostamiseksi” voisi yhdistyä hyvinvoinnin parissa työskentelyyn, jolle halusin oman hyvinvointini nimissä vaihtaa pysyvästi, uudelleen, burnoutin jälkeen. 

Oikeastaan tuolloin mulle alkoi valjeta pala palalta selkiytyvän kuva-arvoituksen lailla se meemi, jossa tikku-ukko heittelee tikkoja tauluun ja kaikki liitelee sen ohi. Kun tikku-ukko poistuu lannistuneena, kuva laajentuu ja taulun takaa paljastuu toinen taulu, jonka napakymppiin ne tikat ovat osuneet. Tuntui yhtäkkiä, että onko mun elämä ollut tuo meemi?

Rohkeus nuoruudessa

Noniin, palataanpa rohkeuteen. 19-vuotiaana USA:han au pairiksi lähtö perheeseen, josta Suomessa äidit pyörittelivät päitään - rohkeaa vai tyhmää? Sanoisin nyt, että en tuolloin suostunut kuuntelemaan viisaampia, ja miksi olisi pitänyt? Minun annettiin tehdä omat ratkaisuni vaikka vierestä nähtiin että ei ehkä pääty hyvin. Perheessä oli tasan vuoden ikäinen ja vastasyntyneet kaksoset. Ja niiden äiti lähti töihin 7 viikon päästä saapumisestani. Entä 38-vuotiaana lapsettomuushoitojonossa 7 vuoden kodin irtisanominen ja lähtö 2kk ajaksi Balille palautumaan vailla tietoa tulevaisuudesta? Rohkeaa vai elämää? Entä yksin mopoilu 25kg painava rinkka selässä Balin ympäri (jonka 5pv aikana itse asiassa tajusin muuten jossain kohtaa, ettei kukaan tiedä missä olen jos jotain kurjaa tapahtuu), entä Tinder-treffit tuntemattoman australialaisen crossimoottoripyörän takapenkillä pitkin keski-Balin vuoristoa… Onhan näitä.. Haha!

Olen toki aina miettinyt, entä jos ”jotain tapahtuu”. Luon hyvin pikaisesti worst case scenariot. Myöhemmin kriisityössä sosiaalihuollon ensivasteviranomaisena vuosikausia työskennelleenä näin niin kutsuttuja kolmekymppisenä porkkanaan kotona tukehtumisia kun lapsi on juuri syntynyt ja mitä järkyttävämpiä äkillisiä kaiken ikäisten kuolemia. Niistä tarinoista oma elämänhaluni sai bensaa hiipuvaan liekkiinsä. Pohdin tuolloin omaa suhdettani kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen aikaan. Sen myötä kuoleman pelkoa suuremmaksi kasvoi halu ja tarve elää. Täysillä!

Onko rohkeutta lähteä jonnekin tutusta ympäristöstä? Uskon olleeni rohkea 19-vuotiaana kun lähdin au pairiksi Jenkkeihin perheeseen. Olin kokenut jo hyvin nuorena, että haluan pois synnyinkaupungistani. Halusin nuorena USA:han todella kovasti, ja au pairiksi meno oli keino päästä sinne, siitä jopa maksettiin. Reissulla oli kova henkinen hinta ja kauaskantoiset seuraukset, mutta niistäkin lisää myöhemmin. Olen aina kokenut tarvetta nähdä ja kokea, kyseenalaistaa ja tutkia itse asioita jotka minua kiinnostaa. Kai minussa on ollut joku synnynnäinen seikkailijasielu joka on välillä ottanut hiukan kolhua ja taas ne oiottua jatkanut.

Selviytymistaistelusta haaveiden maalailuun

Rohkeus tarvitsee turvaa ja energiaa. Mun elämässä on ollut vuosikausien jaksoja jolloin kilpirauhasen vajaatoiminnan huonon hoidon, raudanpuutteen, hoitamattoman uniapnean tai taloudellisen selviytymisen takia ei ole todellakaan ollut energiaa eikä tilaa rohkeuden miettimiselle. On ollut ajanjaksoja jotka ovat olleet pelkkää selviytymistä. Se jos mikä syö ihmistä. Aivan saatanan raskasta touhua! Mutta grindin myötä vaikeudet voi kääntyä voitoiksi, jos päättää haluta parempaa ja saa kaivettua edes hitusen uskoa synkkyyden keskellä siihen, että joskus vielä helpottaa. Mä havahduin ankeuteni keskellä, kun ystäväni kysyi kerran varmaan valittaessani elämästäni ”Mistä sä Hanne haaveilet?” Tajusin, ettei mulla ole haaveita. Olin jäänyt jumiin selviytymismoodiin. Halusin siitä pois. Ja sitten alkoi tapahtua. Hiljalleen, mutta alkoi.

Elämäni on 41-vuotiaaksi ollutkin kyllä aika mielenkiintoinen matka nyt taaksepäin katsottuna. Kyllä tästä kirjan kirjoittaisi. Ehkä kirjoitankin! Hehe. Aloitan nyt näistä blogeista. Hauskaa kyllä, blogin kirjoittaminen on ollut mulle pitkään jonkin sortin haave. En tiedä miksi, en koskaan edes ole seurannut mitään blogia mutta tässä mä nyt sellaista tuuttaan.

Oliko rohkeutta lähteä taas Balille? Viidettä kertaa kahdessa vuodessa tämä menee jo rutiinilla. Nyt tosin olen joutunut sanomaan sanat joita en halunnut lausua: taisin tulla vähän pidemmäksi aikaa - koska rakensin elämäni niin uudelleen. Huusin kyllä vieläkin ääneen liput ostettuani ja päätöksen asunnon irtisanomisesta tehtyäni. 

Tarpeeton materia syö energiaa

Olin aikanaan haaveillut Balille menosta 10 vuotta, siis päähänpinttymänä yhdestä videosta, jonka näin Tahkolla erään jäbän GoProlla kuvaamana ennen Instagramia, jossa hän sukeltelee kilpikonnien kanssa. Oliko rohkeaa irtisanoa koti ja lähteä vailla paikkaa mihin palata? Kyllä Suomesta asuntoja löytyy, sitäpaitsi se ensimmäinen irtisanomani oli ollut jo muutaman vuoden ylikallis budjettiini. Kävin kerran Järvenpäässä katsomassa edullisempia ja aloin itkeä kun en halunnut sinne. 

Myöhemmin materiasta luopuminen, siis omaisuuden myyminen ja pois antaminen on tuntunut ihanalle! Siis i-ha-nal-le. Ja huomaa nyt, että parikymppisenä harrastukseni oli shoppailu. Oikeasti menin ostoskeskuksiin viettämään aikaa ja tappamaan tylsyyttä. Kaukaiselta tuntuvat nuo ajat. Materian vähäisyyden kokemus tuo keveyttä ja on puhdistanut elämäni energiaa valtavasti. Moni kaipaa vapautta, ja sen voi oikeasti aloittaa sillä että keventää muuttokuormaa. Jos et ole käyttänyt jotakin asiaa/tavaraa/vaatetta/laitetta 2 vuoteen, tuskin käytät seuraavaankaan kahteen vuoteen. Ja silloin voit lainata sen jostain sitä yhtä kertaa varten. Oikeasti paras life hack top 5. Nyt toinen kerta vähäisen omaisuuden muutto 3 neliön varastoon oli lähinnä logistiikkaa. Rohkeutta? Not a drop. Lähdin takaisin paikkaan, jonka koen useamman saapumisen ja lähdön myötä toiseksi kodikseni. Sielunkodikseni. 

Uluwatun maine high end-lomailijoiden kuumana mestana hintatasoineen ja arkkitehtuurin estetiikan bougie-kerroin ei ole se, mitä varten täällä olen, vaikka en kiellä sen osuutta. Kuka nyt sysirumassa ympäristössä viihtyisi? Ihmiset joihin olen tutustunut, rannat ja muutamat lokaatiot joiden henkilökunta on tullut muutamassa vuodessa tutuksi ja tulevat halaamaan saapuessani, on se juttu tällä hetkellä. Kesän Suomessa viettäessäni näin muutamaa tuttua. Olin paljon töissä, mutta puheet näkemisistä eivät konkretisoituneet tapahtumiksi tällä kertaa. Lisäksi ympäri vuoden hyvinvoinnille suotuisa tasainen 12h vaihtelu valoisuus-pimeystunneissa, auringonlaskut, taivaan pastellisävyt (jotka ovat toki Suomessakin olemassa) yms yms. Päihteitähän täällä ei katukuvassa ole lainkaan, ja sen tajusin vasta nyt keväällä palatessani Suomeen. En kaipaa elämääni enkä ympäristööni päihteitä. En sylje kuppiin, mutta pystyn hyvin elämään loppuelämäni ilman päihteitä jos niikseen tulisi. Siinä olen ollut geeniperimältäni kovin onnekkaassa asemassa, että alttiutta geneettiselle viinanhimolle ei ole. 

Suurin osa länsimaalaisista ihmisistä ovat tulleet tänne jostain, etsimään jotakin mitä läheltä syntymäkotia ei ole löytynyt - ja jääneet. Samat kokemukset yhdistävät. Toiset heistä rakentaa elämänsä tänne ja toiset palaavat synnyinmaahansa jonkun vuoden jälkeen. Täällä elämä ja arki on riisuttu egoa boostaavista asioista minimiin; porukka ajaa skoottereilla (isot pojat toki isoimmilla jne.) mutta elämä on hyvin simppeliä. Kenelläkään ei ole kiire. Aika vähän suorittamista.

Lopuksi rohkeudesta uuden edessä

Tällä hetkellä - vaikka muutaman päivän takaisen balibellyn jälkimainingeissa toipuessa - koen elämäni mielekkäänä ja täynnä tarkoitusta. Kun uskalsin lähteä resetoitumaan, heittäydyin elämän virtaan ja jännä juttu, mutta asiat ovat tuntuneet menevän juuri kuten mieleeni rakentunut suunnitelma on kuvautunut. Universumi on tuntunut olevan mun ideoiden kannalla. Manifestoinko tämän? Osittain. Uin nykyään myötävirtaan. Tuntuu kuin minulla olisi alkanut uusi elämä. Mulla on kiva majoitus kuukaudeksi ja voin keskittyä valmentajana työn aloittamiseen sekä pidempiaikaisen asumisen etsintään. Halpaahan elämä ei täälläkään toki ole, ja paine ansaitsemisen aloittamisesta on tässä vaiheessa kova, mutta toivon universumin olevan mun puolella tässäkin kuten viime aikoina niin kovin kivasti on osoittanut olevansa. Voin vihdoin alkaa jakaa osaamistani ja kokemuksiani hyvinvoinnin haasteiden parista ja elämänmuutoksesta. Luotan elämään ja siihen, että asiat menee hyvin. 

Olenko mä siis rohkea? Emmä tiedä, tällaista mun elämä nyt on ollut ja olen pyrkinyt pysymään mukana. Jonkun mielestä voi olla tosi rohkeaa tulla päivittäin viettämään aikaa ihmisjumalten vartaloiden instagram-tontille tänne mun kotisalille, jossa rasvaprosentin keskiarvo lähentelee taulukkoideaalien alarimaa ja ympäri maailmaa itsensä tänne tägäämään tulleet ihmiset ovat superkauniita. Mä voisin hävetä vartaloani maanrakoon ja ajatella etten kelpaa joukkoon, mutta en oo koskaan kokenut niin. Tää oli mun sali ennen näitä instagramin ihmisjumalten laumoja jo kaksi vuotta sitten. Sitä paitsi en ole koskaan kokenut oloa ei-tervetulleeksi - 1000% päinvastoin! Tää porukka vakionaamoja on mun perhettä ja mä niiden. Mä en arvota tai tuomitse itseäni vartaloni perusteella, enkä ole kokenut kenenkään muunkaan tekevän niin. 

Koen, että nyt jos koskaan kysytään rohkeutta. Rohkeutta alkaa jakamaan mun tarinaa -  tulla näkyväksi. Se jos mikä vaatii rohkeutta. 

Ps. Toivon, että sä, arvoisa tämän blogin lukija, mietit omalla kohdallasi, mitä katuisit jääneen tekemättä jos sulla olisi kuukausi elinaikaa. Ja tee se. Elä nyt!